Leppoisaa pyhäpäivän viettämistä

Aamulla heräsin ensimmäisen kerran siihen, että nuorin karvavekkareista nuoli varpaitani. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ihan vielä ei kuitenkaan ole aika nousta ylös, vaan vielä piti hetki
saada unta peräkammarin ihanassa viileydessä.

Jonkin ajan kuluttua kuitenkin hipsittiin sitten ylös ja ulos. Ihan ensimmäisenä kävin kouluttamassa ruusupapua ja näyttämässä sille, että mihin suuntaan sitä pitikään kiivetä vanhan saunan seinustalla. Istuin yöpaidassa hetkeksi puutarhatuoliin ihailemaan aamua ja kuuntelemaan linnunlaulukonserttia. Voi sitä sirkutusta ja sulosäveliä. Vieno kesätuuli ja aurinko kruunasi aamun hetken. Muutenkin päivä vietettiin leppoisasti laiskotellen.

Ira ja Varre tekivät oman retkensä aamulla. "Ei me missään olla oltu", kun pienen huutelun jälkeen pyrähtivät pihaan. Eivät vaan olleet huomanneet pestä tassujaan. Ihan mustat ja mutaiset tassut kertoivat, että kaksikko oli käynyt ojalla. Ja luultavasti vielä jahtaamassa lintuja pellolla, sen verran pitkällä roikkui ainakin Iran kieli.

Vuosikymmeniä sitten oltiin tällaisina aurinkoisina päivinä heinätöissä alapellolla koko porukka. Isä, äiti, Raimo-eno, Helvi-täti, pappa, mummu ja me lapset ja serkut tietysti myös, eikä sovi unohtaa hevosta. Pekko oli valjastettu haravakoneen eteen ja pappa ja Pekko haravoivat heiniä pitkille kasoille.

Isä ja Raimo-eno pystyttivät seipäitä. Äiti, mummu ja Helvi-täti nostivat heinää seipäille. Me lapset laitoimme välipuita paikoilleen heinäseipäisiin. Sain kyllä ainakin yhden kerran istua papan sylissä kun Pekko veti haravakonetta. Mummu toi kellarista marjamehua peltisessä maitokannussa pellolle ja se oli kylmää ja hyvää.

(Kuvassa olevan pellon jakaa oja. "Sippolaisten pellot olivat toisel puolel ojaa").

Vanhoja heinäseipäitä ei taida olla enää kuin sisustusliikkeissä. Siellä niitä myydän 35 euron hintaan. Täältä löysin vielä kaksi.

Kun heinä oli kuivaa se kerättiin latoon. Silloin me saatiin Jussi-serkun kanssa istua heinäkasan päällä Pekon kyydissä. Kutitti ja pisteli, mutta ei se mitään, kun sai vaan olla hevosen kyydissä. Eniten pelotti se heinäkasan päältä poishyppääminen sen jälkeen kun Pekko oli peruuttanut hienosti heinäkärryt ladonovista sisälle. Jotenkin sieltä aina alas tultiin.

Vanha lato on enää surullinen muisto pellon reunassa. Se on joutunut antamaan periksi painavien lumikasojen alla. Sen sijaan vanha puimala näyttää edelleen kauniilta, vaikka onkin parhaat päivänsä nähnyt sekin.

Puimalan nurkalla taitaa olla vadelmapensaita ja Merja-siskolle tiedoksi: niitä metsämansikoitakin löytyy.