Ystävänpäivä

Tänään oli Mummulassa Ystävänpäivä. Rakas ystäväni, jo nuoruusvuosilta, tuli käymään ja toi tullessaan aivan ihania, Kuhmalahdella olevan tilan, mansikoita. Niitä me sitten ensin popsittiin ja päivitettiin kuulumiset. No - eihän siitä nyt ollut kuin muutama viikko kun viimeksi nähtiin, mutta aina meillä vaan on paljon juttua, niinkuin varmaan kaikilla ystävyksillä.

"Lähdetäänkö metsään, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut metsässä".

Kahvin ja paahdettujen juustovoileipien jälkeen laitettiin kumisaappaat jalkaan ja lähdettiin Meiruan metsään. Harmi, että ei ollut kamera matkassa. Talsittiin ensin vanhaa metsäautotietä suon laitaa ja eipä ehditty varmaan kuin sata metriä, kun mustikat näyttivät niin houkuttelevilta ja suurilta, että pakko oli jäädä siihen
noukkimaan ensimmäiset. Koiratkin söivät innolla mustikoita ja yrittivät jopa, että me oltaisiin niitä kädestä syötetty! No ei tosiaan! Käveltiin vielä tien päähän ja siitä polkua pitkin kohta vanhaa metsää, joka osoittautui sitten luonnonsuojelualueeksi. Liittyykö jotenkin Laipan takamaihin? Se näytti ihan satumetsältä, sellaiselta, jossa ne metsänpeikot ja menninkäiset kelopuiden koloista kurkistelevat. Mustikat siellä olivat selkeästi pienempiä kuin suon laidassa. Litran verran pystyi poimimaan ja sitten on lähdettävä pakoon hyttysiä. Niitä oli satoja meidän kimpussa.

Illansuussa Katri otti vielä viileässä peräkammarissa pienet nokoset ja sai kaupanpäälle aikamoisen annoksen tassuterapiaa. Katrin lähdön jälkeen illalla tein vielä työtä käskettyä eli otin liian lähelle seinää istutetut krassit pois. En millään keksinyt, että minne ne laittaisin, niin laitoin ne sitten kärryyn.

Eihän ne hyvää tykänneet siirrosta tässä vaiheessa ja multaakaan ei ollut ehkä riittävästi, mutta katsotaan nyt, miten noiden käy. Onneksi kiven koloon jäi vielä loistaviakin krasseja.

Käytiin vielä iltalenkki pellolla ja loputkin rehut on nyt tehty ja lenkkipeltoa riittää ristiin ja rastiin. Kurkiaura lensi pellon yli. Vaikuttava näky, mutta mun kamera ei ikävä kyllä riitä ikuistamaan noita näkyjä. Nuo käyvät ilmeisesti pellolla syömässä, koska tööttäily pellolta kuuluu illansuussa ja tuo aurakin on nähty aikaisemminkin. Jos oikein tarkkana katsoo, niin kyllä ne kuvassa näkyvät.

Iltalenkillä löytyi pellon reunasta, vanhan peltotien päästä,  ruosteinen ämpäri. Otin sen talteen. Kaikki, mikä muistuttaa entisestä, on arvokasta. Tänään juteltiin siitäkin, että miten etuoikeutettu sitä onkaan, että vielä 50 vuoden jälkeenkin voi viettää aikaa lapsuusmaisemissa. Niinhän se on myös paikassa, jossa isä nykyään asuu. Lapsuusmaisemia nekin, mitä suurimmassa määrin.

Lopuksi vielä kuva Iitasta, joka jaksaa ja jaksaa ja jaksaa... HEITÄ MULLE PALLOA!