Vanha kuva

Vanha kuva

maanantai 23. syyskuuta 2013

Se on nyt tätä aikaa

Lopullinen syksy tulikin sitten nopeasti, mutta ei haittaa. Tässä on jo saanut katsella uskomattoman  kaunista väriloistoa aurinkoisina aamuina ja iltapäivinä töihin ja takaisin ajellessa. Ja kyllä sitä vieläkin silmä saa levätä kauniissa haapapuissa.

Tätä kirjoitettaessa on kuitenkin jo lehtisadettakin riittänyt syystuulen riepotellessa puita. Minusta on kivaa katsella kun värikkäät lehdet leijailevat alas "taivaalta". Yhtenä tuulisena päivänä "rötkötin" puutarhatuolissa, suuntasin katseeni ylös ja katselin vain näiden eriväristen lehtien"tanssia tuulessa". Halpaa huvia ja melkein hypnotisoivaa. Kissoillakin riittää kiirettä kun lentäviä lehtiä pitää pyydystää.


Joutsenien tööttäilyä en ole enää vähään aikaan kuullut pellolta, mutta eilen kuitenkin näin kun joutsenpariskunta vielä lensi kohti Peräjärveä. Ei ole tänä kesänä perheonni tätä pariskuntaa kohdannut, toivottavasti ensi kesänä. Elämäni ensimmäistä kertaa näin myös kaulushaikaran, jokin aika sitten, kun se lensi tästä yli. Se on myös ollut kesän tuossa läheisellä Peräjärvellä, yksikseen sekin elellyt. Ehkä sekin saa ensi kesäksi puolison itselleen.

Yksi syysiltojen viehätys ja jännitys on myös lepakot. Yhtenä iltana kun sytytin ulkovalot ja jäin seisomaan ulkorapulle, pari lepakkoa teki syöksylennon jos toisenkin. Ei nyt ihan tukka lähtenyt päästä. Kai ne hyönteisiä napsivat valokeilasta. Jokin aika sitten kuuntelin Ylen lepakkoiltaa. Siinä muistutettiin vanhasta konstista: valkoisesta lakanasta. Tuli lapsuus mieleen,  muistan, että mummulan vanhan aitan luona näitä lakanoita leviteltiin elokuisina öinä sen toivossa, että oltaisiin nähty lepakko. Senkin muistan, että samalla vähän pelottikin.

Iita-mummu on varmasti ihmeissään katsellut pilvenreunalta kun me äidin kanssa olemme keränneet omenat vanhoista omenapuista. Milloin lienee satoa viimeksi kerättykään? Sitä on tullut yllinkyllin tänä syksynä ja äitini on valmistanut niistä omenahilloa. Tällä viikolla viimeksi kerättiin taas kolme ämpärillistä. Punaisimmat omenat jäivät vielä kiikkumaan korkeimmille oksille.

Arkisemman puuhastelun osastoa on sitten ollutkin ikkunoiden pesu ja perusteellinen tiivistäminen. Saattaa olla, että sähkölaskussa jopa tulee säästöä. Sen verran kova veto viime talvena noista peräkammarinkin ikkunoista kävi. No, nyt se asia on pois päiväjärjestyksestä.


Syksyn ohjelmaan kuuluu myös se, että porstuaan tuotiin vanha iso miinalaatikko klapeille. Siihen kannetaan puita pitkin viikkoa sisälle lämpiämään.. Uunien hormit ovat jo lämmenneet ja vetävät taas hyvin. Tänään töistä tullessa laitoin tulet puuhellaan ja mukava lämpö levisi pian tupaan. Kivaa on taas puilla lämmitellä pirttiä.

Kissoilla on riittänyt ihmettelemistä kaikissa puuhissa. Ne on siitä hauskoja, että mukana pitää olla kaikessa tekemisessä, niin ulkona kuin sisälläkin. Niinpä viikonloppuna tiivistenauharullat sai kyytiä ja kun laitoin tulet hellaan, Vikke välttämättä halusi hypätä liedelle. No - tuli oli vasta syttynyt, joten annoin sen oppia ihan itse asian. Eipä kestänyt kauan kun alkoi tassun pohjia kuumottamaan ja tuli kiire toisaalle.



Kynttilät ja kissat eivät myöskään ole hyvä yhdistelmä. Minulla kuitenkin palaa tässä tuvassa yksi kynttilä iltaisin. Kaunis lyhty, jossa on lasi, ei pala kissantassut eikä tupa. Bonuksena vielä kaunis katseenvangitsija eli varjojen leikki tuohon leivinuunin kylkeen.


Syksy on hienoa aikaa! Uudet talvirenkaatkin tuli jo hankittua ja ne ovat jo käytössäkin, joten pakkasaamujakaan ei tarvitse ajamisen puolesta murehtia. Kaikki on kohdallaan juuri nyt.



torstai 5. syyskuuta 2013

Tervetuloa rakas syksy!

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Kauniit värit, kirpakat aamut, vesilätäköissä ohut, ritisevä "jää".



Parasta syksyssä oli aikoinaan  lukuisat ratsastusretket, joita ystävien kanssa tehtiin. Tänäkin vuonna muistot ovat taas haikeinakin palanneet noihin aikoihin ja hevosiin. Arbuzilla ja Pellellä päästeltiin täyttä laukkaa Kantolan kartanon pelloilla. Olin silloin ehkä 15-16 -vuotias. Joka päivä pyöräiltiin tallille, harjattiin ja hoidettiin ja ratsastettiin ja harjattiin ja hoidettiin. Illan hämärtyessä pyöräiltiin kotiin ja läksyjen kimppuun. Sama toistui päivästä toiseen.

Parin vuoden päästä irlantilainen ruuna Paddy oli minulla vuokralla ja luottoratsuni. Se oli hyvin koulutettu hevonen, joka opetti minulle ratsastuksesta varmaan enemmän kuin aikaisemmat vuodet yhteensä. Kuva on vuodelta 1983.


Happy Day tuli elämääni 90-luvulla.  Kaunis, mutta kiukkuinen tamma. Arvostetun kasvattajan Outi Rangellin kasvattama. Häppärin kanssa tuli opittua jotain ja itkettyä paljon. Se ei koskaan ollut mikään helppo hevonen ja jälkeenpäin ajatellen, aivan liian vaikea minulle siihen aikaan. "Häppäri" kantakirjattiinkin hyvällä II-palkinnolla Kytäjällä. Meidän paras kisasaavutus oli matkaratsastuksen  PM-kisoissa hopeaa 50 km matkalla. Palkinto on yhä edelleen tärkeä ja tallessa.

Aitoossa Kartanon Paulan kanssa päästeltiin "löysiä pois" hevosista heidän pelloillaan. Paulalla oli siihen aikaan muistaakseni Edelweiss, Keinon Hannalla Party Time ja minulla Happy Day. Aika lujaakin mentiin välillä, vaikka muistaakseni me kaikki kuitenkin olimme ns. hallitun ratstastamisen puolella. Ei ole kiva jos hevonen lähtee käsistä. Sekin oli koettu. Monena syksynä ne kaikki ihanat ajat ovat tulleet mieleen. Niin myös tänä vuonna. Se oli sitä ihanaa nuoruusaikaa! Olen niistä vuosista kiitollinen.

Kissat

Me olemme pikkuhiljaa saaneet kissanpentujemme luottamuksen.  Vikke on ollut aktiivisempi läheisyyden osoituksissa, puskee aamuisin kun herätään ja kehrää vimmatusti. Pörri on myös jo kertonut, että "sinun kanssasi on turvallinen olo". Aamulla sängyssä kun toivotellaan huomenta, se kellahtaa selälleen ja paljastaa haavoittuvan vatsapuolen. Luin kissojen käyttäytymisestä, että kissa ei sitä tee, jos se vaistoaa vähäisenkin vaaran. Niinpä kyse on luottamuksen eleestä, ei välttämättä siitä, että vatsasta pitää rapsuttaa. Toki minä hellästi parilla sormella vähän silitänkin, mutta erityisen paljon arvostan kissaltani tuota elettä.



Sanonta, että "on kuin kissa ja koira" johtaa kyllä harhaan jos oikeasti ajatellaan kissaa ja koiraa.  Ehkä tuolla sanonnallakin enemmän viitataankin ihmisten eripuraisuuteen.

Onhan noilla kissoilla ja koirilla opettelemista, että ymmärtävät toisiaan, mutta alusta asti meillä on toimeen tultu kuitenkin hyvin. Ajan kanssa koirat oppivat ”puhumaan kissaa” ja kissat ”koiraa”. Uskon, merkit ovat jo näkyvissä, että meillä koirista ja kissoista on tulossa toisilleen rakkaat, tärkeät ja elinikäiset ystävät. Koirilla on kiire sisälle katsomaan, kun tullaan lenkiltä, että, missä kissat on. Kissat puskee koiria, kehrää ja mielellään nukkuvat kainalossa, jos vaan sopii. Ira myös mielellään katselee kissojen leikkiä päätä käännellen. Se on ottanut kissanpojat muutenkin hoiviinsa ja kyllä Jessekin niistä tykkää. Vaikka ei tietysti uroskoira nyt hoivaamaan sentään pentusia ala.



Syksyn myötä kylänraitti on taas hiljentynyt. Se ei kyllä tarkoita, että täällä olisi jotenkin "kuollutta". Täällä on niin paljon tarjolla kaikkea, että hassua väittää, että maalla ei olisi mitään tekemistä.  Kessakin saa uudet omistajat parin kuukauden päästä ja uusia tuulia sieltäkin suunnasta.

Se, mistä erityisesti pidän täällä maalla, on asia, että täällä voi ihmisten kanssa jutella spontaanisti ja ihan jokaista voi tervehtiä ja saa tervehdyksen takaisin. Vielä en tiedä monenkaan nimiä, mutta monenkin kanssa olen jutellut vaikka miten paljon kun kylillä tavataan.

Olen myös alkanut täälläkin kirjaston asiakkaaksi. Täällähän on PIKI-kirjasto siinä missä Tampereellakin. Oikein hyvä ja "kaikki maailman uutuudet" on saatavilla, ainakin tilauksesta.