Bye Bye Kesä

Eilen illalla peitin vanhalla lakanalla krassikärryni ja nostin pelakuun ja pari muuta ruukussaolevaa kesäkukkaa eteiseen. Taisi olla hyvä, sillä mittari näytti aamulla kuuden aikaan hyvin lähellä nollaa. Loppuelämänkaveri lähti töihin ja tuvan ikkunasta näin aamuteetä nauttiessa, että hän raaputti auton tuulilaseja, että näkee päästä liikkeelle. Alapellolla oli ihana sumu ja juuri noussut aurinko teki männyistä ja maisemasta erityisen kauniin. Kuvat on kuitenkin tänään illalla otettuja.

Sain tänään postia oikein Mummulan osoitteella. Tai oikeammin sanottuna löysin kirjeen tänään Mummulan ränsistyneestä, punaisesta postilaatikosta. Ja kyllä: siinä oli osoitteena Marita Heikkinen, "se tie nro se", 36840 POHJA. Kerrassaan riemastuttava löytö! Ei sentään seurakunta vielä toivottanut minua tervetulleeksi, vaan kyllä se oli ihan "vain" Vattenfallin sähkösopimuksen vahvistus. Ollut postilaatikossa reilut pari kuukautta.

Se piti kyllä lähettää kaupunkiosoitteeseen ja sinne sitä odotinkin kun toimittajan tekstarista oli mielestäni jo tovi aikaa, kun se ilmoitti, että sähkösopimuksenne on vahvistettu. Tänään matkalla töistä kotiin tuli mieleen, että entä jos se onkin täällä Mummulan laatikossa. Niin se oli ja tuntui jotenkin ihanalta.  Marita Heikkinen, 36840 POHJA.

Pakko kertoa, että meillä on nyt täällä myös pakastin. Puolukat pakkaseen, puolukkasurvosta tehdään silloin kun sitä tarvitaan. Lisäksi nyt voi ostaa viikon satsin kerralla kaupasta kun osan voi pakastaa ja kallista työmatka-aikaa ei tarvitse käyttää kaupassa käymiseen. Niin ja onhan meillä nuo lihansyöjät. Pari hyllyä on pyhitetty niiden eväille. Eilen loppuelämänkaveri toi jo satsin kanansiipiä, kaikensorttisia luita ja niin edelleen.

Olen tässä pikkuhiljaa myös miettinyt, että milloin olisi hyvä aika lopettaa blogin kirjoittaminen, onhan blogin aiheena "Kesää Mummulassa - kuin silloin ennen". Vai pitäisikö jatkaa vain sitkeästi, vaikka kesä vaihtuu syksyksi ja syksy talveksi. Kirjoittaa pimeistä illoista juttuja tai laittaa kuvia kun karvalapsien kanssa hiihdetään talvella peltoja ympäri kuonot huurussa. Ja miten viikonloput, lomat, etäpäivät ja vapaat täällä sujuvat.

Karjalanpiirakoita täällä olisi "ihan pakko" paistaa sitten kun leivinuunin voi lämmittää. Äiti lupasi tulla avuksi. Vintin komerosta löytyi vanha mummun piirakkalautakin. Merja muisti, että mummu laittoi sen aina kahden pirtinpenkin väliin ja  siihen nostettiin valmiiksi rypytetyt piirakat odottamaan uunivuoroa.

Muistan kyllä hyvin, kun itsekin olin mummun piirakkaopissa. Olin silloin jo varmaan lähemmäs kolmikymppinen. Pirtinpöydällä kaulittiin ohueksi oikeaa ruistaikinaa, kahvikupin tassi laitettiin nurinpäin taikinanpäälle ja piirakkapyörällä tehtiin ympyräiset piirakkapohjat, kaikki niin samankokoisia ja kauniita. Sitten riisipuuroa ympyräiseen pohjaan tasaisesti siten, että reunat voitin rypyttää kauniisti puuron ympärille. Sen jälkeen piirakat uuniin ja lopuksi vielä uitettiin ne voisulassa.

Tärkeää oli myös laittaa ne sen jälkeen vielä posliiniseen isoon taikinavuokaan (joka muuten on nyt Merjalla) ja kääriä voipaperi ympärille. Kaiken kruunasi pellavainen ruutuliina, joka laitettiin taikinavuokaan päällimmäiseksi. "Ai ko niist tullee hyvvii ja pehmosii". Jos ruistaikinaa jäi, tehtiin niistä vielä ruiskakkaroita eli paistettiin taikina kaulittuna uunissa, ilman sisältöä ja voideltiin sen jälkeen kauniin ruskeaksi runsaalla voisulalla. Merja erityisesti tykkäsi nakertaa ruiskakkaroita ja muutenkin hän tykkäsi enemmän perunapiirakoista. Nehän tehtiin samalla ohjeella, mutta riisi vaihtui perunasoseeseen.

Ihan kokopäiväiseksi talviasukiksi tänne minusta ei kuitenkaan vielä taida olla, mutta mahdollisimman paljon olemme täällä talvellakin. Joulu Mummulassa kuulostaa vähintäänkin jonkun Lifestyle -lehden otsikolta, mutta meille se on nyt sellainen haaveiden Joulu. Sain pomoltakin tänään jo vapaaksi joulun jälkeiset kaksi päivää, joten kunnon Mummulaloma on tiedossa vuoden lopussakin.