Mummulani on kotini

Olin viikko sitten auttamassa äitiä huonekalujen ja muiden siirtämisessä ja siinä hän kesken kaiken sanoi. "Antaisin sinulle tuon yhden maljakon, mutta kun siitä sun muuttamisesta ei tiedä. Eikä nyt kyllä kannattaisi Pohjaan muuttaa, ainakaan eläkkeellä, eihän siellä ole palveluitakaan. Meinaatko sinä oikeesti muuttaaa? Ei siitä taida mitään tulla. Millä sä kuljet sitten ne työmatkat? Pitäisi varmaan parempi autokin olla?"

Siinä sitten vaihdettiin sänky toisinpäin makuuhuoneessa ja laitettiin Karjala-seinävaate paikoilleen ja karjalaiset ristipistotyöt seinälle. Puhuttiin kaikkea ja naurettiin, melkein itkettiinkin, jos jollekin asialle. Siinä jossain vaiheessa sitten sanoin, että muutan Mummulaan kokonaan. Nyt kun tätä kirjoitan, on äitikin jo ehtinyt tottua ajatukseen. Ja ymmärrän toki, että huolehtimisestahan tuossakin äidin ääneen ajattelussa on kysymys.

Olen vihdoin tajunnut, että haluan elää yksinkertaista, rauhallista ja ruuhkatonta elämää. Täällä on luonto lähellä ja olen oppinut siitä viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kun ikinä tätä ennen. Jos mietin muutamia vuosia taaksepäin, niin ajattelen, että olen varmaan suuren osan kaupungissa asumisen aikana ikävöinyt ja kaivannut asumista maalla. Ja se johtuu juurikin osaksi koirista, kissojakin haluaisin. Jos olisin nuorempi, niin minulla olisi myös hevonen tai kaksi. Omat kanat olisi ihania, samoin pari lammasta ruohonleikkuriksi. Ja olenhan jo pienenä halunnut asua maatilalla.

Nyt vielä tämä ikioman mummun ja papan ja äitini sekä enoni vanhaan kotiin muutto on sellaisen onnenpotku, mitä ei voi sanoin kuvata! Melkein tippa tulee linssiin kun ajattelen tätä asiaa. Tämän ympäristön ja talon vaaliminen on tärkeä asia.

Karjalan evakkoina Ida-mummu, Matti-pappa ja lapset Rauha (äitini) ja Raimo (enoni, kummisetäni) Kuortti rakensivät omin käsin tämän paikan. Äiti kertoi, että ihan ensin he asuivat hetkenladossa, sitten vanhassa pihasaunassa ja kun äiti pääsi ripille vuonna 1949, niin niitä rippijuhlia vietettiin juuri tässä  vastavalmistuneessa talossa, jonka tuvassa nyt kirjoitan tätä.

Raimo-eno, äitini veli siis,  joka saatettiin maan lepoon hiljattain, kertoi kesällä käydessään sota-ajan jälkeisestä ajasta täällä. He hiihtivät lapsena äitini kanssa Laipan metsiin (12 km) tekemään metsätöitä, että saatiin talon hirret tehtyä. Eno oli silloin 12-vuotias, äti vähän vanhempi. Hän kertoi, että talvisen työpäivän ja hiihtämisen jälkeen selkä oli aivan märkänä ja sitä oli aivan puhki. Ja kuinka hän kiipesi kuivattelemaan ja lämmittelemään uunin pankolle ja nukahtikin sinne. Se sama uunin panko on edelleen olemassa. Tämä koskettaa minua jotenkin erityisesti.

Samalla uuninpankolla on vuosikymmeniä kehränneet myös kissat. Pitäisikö minunkin tarjota parille kodittomalle hyvä koti, se on harkinnassa. Haluan myös tarjota koirilleni sitä elämää, mihin ne on luotu. Vahtimaan! Täällä ne saavat tehdä sitä sydämensä kyllyydestä. Hovawart on saksalainen käyttökoirarotu, joka on aikoinaan jalostettu vahtikoiraksi. Ne päivystivät saksalaisten kartanoiden pihoilla ja ilmoittivat kaikesta mitä liikkui lähellä rakennuksia.

Mummula on meidän kartano ja pihavahdit päivystävät täälläkin! Varo koiraa jos tulet käymään!