Hellepäivän ratoksi

Heti aamukuudesta asti oli selvää, että kesän kostein ja lämpöisin päivä oli tulossa.  Yöllä aika-ajoin kuuntelin ukkosen kolinaa ja sateen ropinaa, mutta ei se häirinnyt. Päinvastoin. Aamulla kuudelta kun seisoin pihamaalla, tukka sekaisin ja yöpaita päällä, ja kuuntelin kurkien tööttäilyä pellolta, niin ajattelin, että minun täytyy saada tietää, miltä talviaamu tuntuu täällä ihanan maaseudun keskellä. Tai lokakuu. Olen ihan varma, että enemmän minua pelottaisi kävellä yöllä Tampereen keskustassa kuin käydä täällä pilkkopimeässä otsalampun kanssa koirien kanssa lenkillä.

Koiratkin pysyttelivät tänään mieluusti tuvassa, joka on pysynyt toistaisesi ihanan viileänä. Tänään ei ollut avoimien ovien päivää, vaan sovittiin jo aamusta, että "ollaan joko sisällä tai ulkona". Kaikki ymmärsivät ja valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon.

Karvakorvat saivat tänään sadettajan, kun "iskä" tuli iltapäivällä töistä. Siinä sitä sitten opeteltiin juoksemaan sadettajan alla. Varsinkin Ira taisi tykätä kun sai jutun juonesta kiinni. Varrekin suostui ja kaikki muutkin. Jesse teki aika pitkät kierrokset ja oli ihan hepulissa.

Meidän itseasiassa olisi tänään pitänyt olla Jessen kanssa kisaamassa tokoa Tervakoskella. Onneksi peruutin osallistumisen jo perjantaina. Eikä tänään olisi ollut mitään järkeäkään lähteä. Tunnen Jessen kuuden vuoden ajalta ja tiedän, että se kärsii liian kuumasta tavattoman paljon.

Myös mansikkatorttu oli ohjelmassa, suunnitellusti.  Siitä tuli aivan taivaallisen hyvää! Voitti mennen tullen kunnon ruuan, joka jäikin sitten tänään väliin. Siinä mansikoita peratessa tuli mieleen sellainen asia, että kaupungissa en jostain syystä, ainakaan omassa kotona, ole leiponut kahden vuoden aikana kuin kerran.  Mummulassa on vaan kiva tehdä kaikkea. Kai se johtuu siitä, että on koko ajan niin hyvällä mielellä, saa olla omissa oloissaan ja sellainen kuin on. Kaupunkilaiseksi en ole enää vuosiin itseäni tuntenutkaan, jos koskaan. En muista edes milloin olisin kävellyt viimeksi Hämeenkadulla. Lukeminenkin on suoraan verrannolinen ihmisen vireystilaan, kirjoitti työterveyslääkärimme jokin aika sitten. Niin se taitaa todellakin olla.

Loppuelämänkaveri jäi Mummulaan karvalapsien kanssa vapaapäiviksi. Minä tulin kaupunkiin pesemään pyykit ja valmistautumaan siihen, että suuri osa asiakkaista palaa huomenna lomilta ja se tietää meille kiirettä töissä. Luulen, että tuleva viikko on myös se ratkaiseva viikko, jolloin päätän, mitä teen tämän kaupunkikodin suhteen. Tiistaina takaisin Mummulaan!

Mummulassa asumisen käsikirja

Iltapäivän siestaa vietin päivänvarjon alla lueskellen Kaarina Davisin kirjoittamaa kirjaa siitä, miten hän väsyi kuluttamiseen, hoitoalan työhön ja kaupungissa asumiseen. Kirja koukuttaa minua ja olen kymmeniä kertoja jo tarttunut siihen ja palannut milloin millekin sivulle useaan otteeseen. Aikaisemmin en ole lukenut kirjaa ollenkaan järjestyksessä. Tänään aloitin lukemisen järjestyksessä ja tuskin maltoin lopettaa. Välillä laskin kirjan pöydälle ja vaivun ajatuksiini. Jäin miettimään sellaistakin asiaa kuin, miksi olen kaupungissa asuessa muuttanut kahden vuoden välein? Aluksi asunto on aina ollut "niin kiva ja mahtava", sitten alkaa aina joku ahdistaa. Miksi? Ehkä se vastaus onkin: kaipuu maalle.

Hyvillä kirjoilla on se taipumus, että niitä ei raaski lukea ettei ne loppuisi. Tässä kirjassa on myös se mahtava puoli, että tähän voi tarttua yhä uudestaan ja uudestaan.  Ja lukea mistä kohtaa huvittaa ja minkä kokee tärkeäksi. Muutama sähköpostikin on tullut Kaarinan kanssa vaihdettua ja pilke silmäkulmassa tuo kirjakin tuli ristittyä jossain kohtaa Kaarinan toimesta Mummulassa asumisen käsikirjaksi.

Koirat makoilivat kuka missäkin. Alkuillasta käytiin taas peltolenkki ja kun en päästänyt koiria ojalle uimaan, niin nehän keksivät sitten kuraisen lätäkön, joka oli syntynyt sateessa traktorin pyörän jälkiin. Kotiin tullessa tassut käytettiin pesuvadissa, josta Varre sitten tapojensa mukaan ei tykännyt yhtään.  Nyt se on jo leppynyt, onneksi.

Hellepäivästä huolimatta tänään tein lapiohommia. Nämä kaksi hurjaa lappalaista ovat kaivaneet isompia ja pienempiä monttuja aina kun silmä välttää. Tänään isommat montut meni umpeen ja jokaisen montun kohdalla pidin lappalaisille pienen, kahden sanan, puhuttelun. Ei kaiveta! Muutenkin tuohon pihaan pitää nyt jotain keksiä. Nyt kun se on hiekalla, niin "kilokaupalla" hiekkaa kulkeutuu myös sisälle.

Krassit eivät muuten ollenkaan tykänneetkään huonoa, vaikka siirsin ne viime viikonloppuna kottikärryyn. Kauniita oransseja kukkia pukkaa.

Ilta-auringossa vanha kärrynpyörä ja pihasaunan sammaloitunut kattokin näytti ihanalta. Täällä on niin paljon kaunista.

Kätevä emäntä

Toinen räsymatoista ja kynnysmatto olivat sateisen kesän ja lukuisten tassuttelujen jälkeen likaisessa kunnossa. Nyrpistelin aikani nokkaani kun mietin, että minne oikein laittaisin ne haisemaan ja odottamaan pesua. Sitten välähti! Minähän pesen ne nyt! Räsymaton upotin sadevesitynnyriin likoamaan ja sen jälkeen asensin pesupaikan varjoisaan paikkaan. Melanooman sairastamisen jälkeen en ole auringossa, jos se vain on mahdollista väistää. Sadevettä oli taas se 200 litraa käytettävissä, joten ilo oli minun puolellani!

Asensin pesupaikan pikavauhtia. Ja pienen ruusumaton pesinkin heti. Sillä välin kun räsymatto likosi sadevesitynnyrissä, tein sisällä pikasiivouksen: mattojen pudistelu, isommat hiekat ensin lattiaharjalla ja sitten imurointi ja lattioiden pesu.

Tästä se lähtee. Hyvältä tuoksuu, vesi loiskuu ja puhdasta tulee. Ja sadevettä vielä jäikin tynnyrin pohjalle jokunen litra. Koko homma siis hoidettiin sadevedellä. Sori vaan Kangasalan Vesi, ei tule euroja teille tästä keikasta. Joten uusia sateita odotellessa. Mutta sitten vasta kun matto on kuivunut.



Kun matto oli pesty, niin tuli vasta ajatus siitä, että minne ihmeeseen sen laittaa valumaan ja kuivumaan?  No tikapuut osuivat heti silmiin ja nehän on ihan parhaat matonkuivaustelineet! Siinä se matto myös huuhdeltiin. Mäntysuopa ja puhdas matto tuoksuu niin kesältä.

Ihmisen pieniä iloja on myös se, että nyt on keittiöstä oikeastikin otettu yksi tuplaikkuna pois. Se oli tapana lapsena niin mummulassa kuin kotonakin. Ihanasti leppoisa kesätuuli tuo tuoksuja tupaan. Juuri nyt ihana puhtaiden mattojen tuoksu.

Peltolenkki käytiin karvakorvien kanssa vielä ahertamisen jälkeen. Niin ihanassa maalaismaisemassa. Kaura on ihanan vihreää tässä kohtaa kasvua. Kaikesta päätellen myös tulevana syksynä saadaan kaurapuuroa keittää ja hevosille ja linnuillekin ruokaa riittää.

Mun koti on täällä.

Koiran karvat taivaan tuuliin

Tämä päivä meni siivotessa, mutta en huhkinut hiki päässä, vaan tein siitä mukavaa puuhaa samalla kuin kuuntelin radiota. Aamulla vein petivaatteet ja koiranpeitot ja matot pihalle ja heittelin ne ympäri pihaa. Pudistelin niitä vuoronperään pitkin päivää ja katselin kuinka koiran karvat saivat kyytiä. Sinne ne leijuivat taivaan tuuliin. Tässä voi samalla todeta, että vasta viidennellä kierroksella jokunen karva uskalsi päästää päiväpeitosta irti. Eli kyllä niitä kaikkia tekstiilejä sai aika paljon "vatkata" ennenkuin loppui karvat lentämästä. Sellaista se on, kun on kolmesta seitsemään koiraa. Mummulassa vaan se siivouskin maistui ihan erilaiselta kuin kotona.

Siinä mopatessa peräkammaria ja toista huonetta, missä mummu ja pappa aikoinaan nukkuivat, jo haaveilin, että tuohon sopisi senkki ja tuohon mahtuisi hyvin piironki. Töpselikin oli oikealla kohdalla, niin kaunista valoa kammariin saisi tunnelmallisella pöytälampulla. Senkin päälle sopisi mainiosti, värienkin puolesta, iso hevostaulu, joka on yksi aarteistani. Ystävältä saan lainaan ja "hoitoon" ison vanhanaikaisen vaatekaapin. Sille katsottiinkin jo eilen paikka. Nythän meillä ei olekaan siellä mitään muita huonekaluja vielä kuin ne, jotka siellä oli kun kuukausi sitten Mummulan Kesä alkoi.

Remontti on jonkin verran kesken, mutta ei se meitä haittaa. Niitä voi sitten nikkaroida ja sutia kun sellainen hetki tulee.

Kun siivoukset oli tehty, niin kello oli melkein kuusi illalla. Pakko oli lähteä kaupunkiin, kun sitä pesukonettakaan ei vielä ole Mummulassa ja aamulla pitää olla aikaisin työpöydän ääressä. No, tiistaina takaisin. Ehkä tämän kestää.

Mummu oli kädentaitaja parhaasta päästä niin kauan kuin hän vaan näki tehdä käsitöitä. Minullakin on mummun tekemä virkattu päiväpeite, jonka muistaakseni sain yliopplaslahjaksi. Lisäksi äidiltäni olen saanut mummun kirjomia liinoja, joita ei oikein raaski edes käyttää.  Sukkia ja lapasia oli pukinkontissa joka joulu.
Lisäksi kangaspuissa mummu on tehnyt ihastuttavan vihreän hartiahuivin. Se on myös minulla ja lämmittää tarvittaessa myös nykyään.

Tässä yksi mummun malleista. Virkattu pannunlappu. Parikin sellaista koristaa nyt tuvan seinää.

Ystävänpäivä

Tänään oli Mummulassa Ystävänpäivä. Rakas ystäväni, jo nuoruusvuosilta, tuli käymään ja toi tullessaan aivan ihania, Kuhmalahdella olevan tilan, mansikoita. Niitä me sitten ensin popsittiin ja päivitettiin kuulumiset. No - eihän siitä nyt ollut kuin muutama viikko kun viimeksi nähtiin, mutta aina meillä vaan on paljon juttua, niinkuin varmaan kaikilla ystävyksillä.

"Lähdetäänkö metsään, siitä on niin kauan kun olen viimeksi ollut metsässä".

Kahvin ja paahdettujen juustovoileipien jälkeen laitettiin kumisaappaat jalkaan ja lähdettiin Meiruan metsään. Harmi, että ei ollut kamera matkassa. Talsittiin ensin vanhaa metsäautotietä suon laitaa ja eipä ehditty varmaan kuin sata metriä, kun mustikat näyttivät niin houkuttelevilta ja suurilta, että pakko oli jäädä siihen
noukkimaan ensimmäiset. Koiratkin söivät innolla mustikoita ja yrittivät jopa, että me oltaisiin niitä kädestä syötetty! No ei tosiaan! Käveltiin vielä tien päähän ja siitä polkua pitkin kohta vanhaa metsää, joka osoittautui sitten luonnonsuojelualueeksi. Liittyykö jotenkin Laipan takamaihin? Se näytti ihan satumetsältä, sellaiselta, jossa ne metsänpeikot ja menninkäiset kelopuiden koloista kurkistelevat. Mustikat siellä olivat selkeästi pienempiä kuin suon laidassa. Litran verran pystyi poimimaan ja sitten on lähdettävä pakoon hyttysiä. Niitä oli satoja meidän kimpussa.

Illansuussa Katri otti vielä viileässä peräkammarissa pienet nokoset ja sai kaupanpäälle aikamoisen annoksen tassuterapiaa. Katrin lähdön jälkeen illalla tein vielä työtä käskettyä eli otin liian lähelle seinää istutetut krassit pois. En millään keksinyt, että minne ne laittaisin, niin laitoin ne sitten kärryyn.

Eihän ne hyvää tykänneet siirrosta tässä vaiheessa ja multaakaan ei ollut ehkä riittävästi, mutta katsotaan nyt, miten noiden käy. Onneksi kiven koloon jäi vielä loistaviakin krasseja.

Käytiin vielä iltalenkki pellolla ja loputkin rehut on nyt tehty ja lenkkipeltoa riittää ristiin ja rastiin. Kurkiaura lensi pellon yli. Vaikuttava näky, mutta mun kamera ei ikävä kyllä riitä ikuistamaan noita näkyjä. Nuo käyvät ilmeisesti pellolla syömässä, koska tööttäily pellolta kuuluu illansuussa ja tuo aurakin on nähty aikaisemminkin. Jos oikein tarkkana katsoo, niin kyllä ne kuvassa näkyvät.

Iltalenkillä löytyi pellon reunasta, vanhan peltotien päästä,  ruosteinen ämpäri. Otin sen talteen. Kaikki, mikä muistuttaa entisestä, on arvokasta. Tänään juteltiin siitäkin, että miten etuoikeutettu sitä onkaan, että vielä 50 vuoden jälkeenkin voi viettää aikaa lapsuusmaisemissa. Niinhän se on myös paikassa, jossa isä nykyään asuu. Lapsuusmaisemia nekin, mitä suurimmassa määrin.

Lopuksi vielä kuva Iitasta, joka jaksaa ja jaksaa ja jaksaa... HEITÄ MULLE PALLOA!

Kotona ollaan, Mummulassa

Päivä alkoi lempeästi kun auringon säteet herättivät. Kello oli vähän yli kuusi aamulla. Aurinko ei paistanut vielä suoraan peräkammariin, vaan hiukan vinosti vanhoihin kuusen oksiin, joita saan katsella aina herätessä toisesta peräkammarin ikkunasta. Kuusenoksat näyttivät todella kauniilta, sateen jäljiltä oksissa oli vielä kosteutta ja auringonsäteet tekivät pisaroista timantteja. En ole raaskinut edes verhoa laittaa ikkunaan ja toivon, että vielä joskus näkisin oravanpojan kiikkuvan kuusen oksalla. Yhtään oravaa en ole täällä nähnyt, enkä muista, oliko niitä silloinkaan kun lapsena täällä aikaa vietettiin.

Päästin koirat ulos ja voi sitä mahtavaa aamun tuoksua. Se on niin parasta täällä, että voi päästää koirat ulos, jättää oven auki ja laittaa aamukahvin porisemaan. Sitten voi kupposen kanssa istua yöpaita päällä pihassa, ihailla kaurapellon kauneutta ja nauttia aamusta maalaismaisemassa. Ja koiratkin saavat vaikka haukkua halutessaan! Ei tarvitse ajatella naapureita. Varmaan maaseudulla vakituiseen asuvat sanovat nyt, että "ei se nyt noin ihanaa ole se elo ja olo täällä" eikä varmaan olekaan. Mutta minä nautin nyt niin näistä hetkistä!

Tänään tein etätyöpäivän, kiitos Saunalahden ja työnantajan. Ja sen jälkeen lähdettiin koirien kanssa lenkille. Tie pellolle on jo vähän metsittynyt, mutta on selvästi erotettavissa kuitenkin. Tuossa myös yksi projekti - laittaa reitti kuntoon. Metsämansikoita on todella paljon ja ne on hyviä. Pitää varmaan ottaa pieni kulho mukaan aamulla ja kerätä mansikat pois. Tai sitten suoraan suuhun. Timotein  varsi on myös hyvä vaihtoehto.

Koirat olivat innoissaan pellolla. Meno yltyi välillä niin hurjaksi, että pakko oli rajoittaa menoa. Varre ei tykkää kun "joutuu" valokuvattavaksi, mutta mun digipokkarilla se vaan on näin.

Pellolla olikin viikon aikana tapahtunut paljon ja nythän meillä onkin hieno kuntorata käytössä. Reebokit jalkaan ja sauvat käteen ja radalle. Syksyllä voi tehdä pitempää lenkkiä kun viljat on puitu. Ja talvella sitten hiihtolatu ympäri peltoja. Sinne ladulle saa koiratkin tulla.

Myöskin koirien jälkitreenipellot olisivat nyt kohdallaan. Ehkä siitäkin vielä saadaan kertomusta ja kuvaa tänne blogiin.

Mustikkapiirakkaa

Soittelin tänään äidinkin iltapäiväkahville kun loppuelämänkaveri kävi koirien kanssa mustikkametsässä ja päätettiin tehdä kiisselin sijasta piirakka. Reseptin koppasin netistä ja täytyy sanoa, että kyllä tuli hyvää.

Kun äiti astui porstuaan, hänelle tulvahti muistot mieleen. Porstua oli tyhjennetty ja se "pienen pöydän paikka" tuli näkyviin. Siihen pienelle pöydälle oli mummu aina laittanut mustikkapiirakan palaset ja kannullisen maitoa kun nuoret, äiti ja hänen veljensä palasivat tansseista kesäiltana. Itkuhan siinä tuli. Miksi? Juuri tuollaisena lempeänä, aina toisia ajattelevana, muistan minäkin mummun. Selasin tänäänkin albumia, minkä äiti toi perjantaina. Tunteet on pinnassa kun niitä vanhoja kuvia katselee.

Ympäristön kohentelu jatkui tänään. Navetasta tyhjennettiin kaikki rojut roskalavalle ja sen jälkeen loppuelämänkaveri teroitti viikatteen.Tarkoitus on jatkossakin antaa päivänkakkaroiden ja muiden kasvien kukkia vapaasti. Pihassa ja rinteessä saakin tietysti olla kaunis luonnonniitty.

Vanhan saunan ikkunoihin laitettiin väliaikaiset suojat, kun alkuperäiset ikkunat Jussi vei laitettavaksi. Joillekin siitä tuli ihan todellinen hätätilanne. Nimittäin ampiaisille. Niillä on pesä sisäpuolella ja nyt kun sinne ei päässykkään, niin "hätä" oli valtavan suuri. Luontoihmisenä loppuelämänkaveri sitä aikansa katseli ja teki sitten styroksiin pienen kolon, mistä ampiaiset pääsivät kotiinsa. Ampparit kiittää!

Loppuelämänkaverin vävypoika Juuso sanoi, että talon ulkoseinää voi pestä hyvin vedellä ja harjalla, ja hyvin lähtee värjääntymiset. No - tänään päätin kokeilla, kun en ihan sitä heti uskonut. Tässä kokeilun jälkeen kuvat ennen ja jälkeen. Eli kyllä sitä Juusoa on vaan uskominen.

Seinä ennen....

Seinä jälkeen...

Jos me ihmiset ollaan onnellisia Mummulassa, niin sitä ovat myös koirat. Lappalaiset Iita ja Varre leikkivät koko päivän pihamaalla. Pelattiin palloa, juostiin kovaa toisia karkuun ja pidettiin keppien kanssa erilaisia mittelöitä. Ihan kuin ihmislapset konsanaan, ainakin ennen vanhaan! Jos meno yltyi vallan hurjaksi, kävi Ira puuttumassa peliin eli omimassa pallon tai kepin. Viimeisen sanan kuitenkin aina sanoi Jesse, joka on laumanjohtaja. Jos Jesse puuttui peliin, niin siinä vaiheessa muut katsoivat viisaaksi vain kyräillä ympäriinsä ja tyytyä kohtaloonsa, ja odottaa milloin se pallo taas vapautuu käyttöön.

Mummulablogiani on luettu, ensimmäisen kuukauden jälkeen,  yli 1400 kertaa. Lämmin kiitos kaikille lukijoille. Kesä Mummulassa jatkuu.

Tänäänkin hyvä päivä

Tätä päivää voi hyvällä syyllä kutsua hyväksi päiväksi! Loppuelämänkaverin vävypoika saapui kolmen blondin kanssa jo aamusta auttamaan siivoamisurakassa. Tavoitteena oli ainakin purkaa koiratarha, jonka joku edellinen asukas oli rakentanut talon nurkalle. No se, ja paljon muutakin tuli sitten tänään tehtyä.

Jussi ja Sirpa kävivät myös ja vanhan saunan ikkunat lähtivät laitettavaksi. Kahvikupin lomassa katseltiin vanhaa albumia ja Iida-mummun ja Matti-papan lisäksi muisteltiin Iidan sisaruksia,  Annaa, Hannaa, Helenaa ja Loviisaa.

Yhden sortin hulluus on kai sekin, että ei osaa lopettaa. Varmaan iltapäivän kello viidestä asti kuului, että "tämä vielä kannetaan roskalavalle ja sitten aletaan lopettelemaan". Yhä kuudelta sama laulu, "tämä vielä kannetaan roskalavalle ja sitten aletaan lopettelemaan".

Kello tuli seitsemän ja vielä piti porstuasta kantaa rikkinäinen peiliovellinen komero roskiin. Saunakin alkoi olla jo lämmin, mutta kun työmies käy katsomassa, missä mallissa sauna on, niin siinä mennessään huomaa yhtä ja toista. Akkuporakone lauloi saunan pesuhuoneessa vielä kahdeksalta illalla ja lastulevyhylly sai kunnian myös siirtyä roskalavalla olevien romppeitten seuraan. Samoin vanha pyykkinaruviritys. Vihon viimeisenä vielä rikkinäinen pesukone pois ja sitten saunaan.

Juusolta saatiin myös monta hyvää vinkkiä ja ajatusta siitä, että miten jatkaa projektin kanssa. Minun hommakseni tuli seinien harjaaminen ja alalautojen pesu. Kukkapenkki pitää myös siirtää kauemmaksi seinästä.

Kesäilta on tätä kirjoittaessa kauneimmillaan. Pihan ruusut tuoksuvat huumaavasti. Kurjet ovat tulleet pellolle. Kaikki seitsemän koiraa ovat roiveellaan, kuka missäkin, väsyneenä päivästä.

Lopuksi vielä päivän löytö. Vanha Arabian maitokannu. Liimattu jo valmiiksi, mutta pitää vettä. Se saa nyt uuden elämän kukkamaljakkona. Ja pääsee jouluna tupaan punaisten tulppaanien maljakoksi kunniapaikalle.

Onpa hyvä mieli kaikesta siitä, mitä on täällä tänään saatu aikaiseksi. Kiitos Juuso! Ai niin, yksi yllätysvieras saatiin vielä illalla, nimittäin lepakko. Tuskin se ihan yksinäinen "susi" on , joten varmaan muitakin vielä nähdään.

Voiko ihanammin illan enää alkaa?

Kun päästiin taas punaisista valoista ja kanssamatkaajista eroon, niin johan alkoi leppoisa meno kohti Mummulaa.

Pihassa olivat ruusut auenneet, ruusupapu rehotti vanhan saunan seinustalla ja samettiorvokit loistivat oranssina talon seinustalla. Olin nostanut ne sinne suojaan paahtavalta auringolta, äidin arvokas neuvo, kuinkas muuten. Punainen pelakuu oven suussa oli vähän saanut rankkasateelta kyytiä, mutta se on vahva ja selvästi jo odotti, että aurinko kuivaa ja se jaksaa nostaa taas painavat kukat ryhtiinsä.

Kun tavarat oli tuotu sisään ja vein vaatelaukkuani peräkammariin, niin pysähdyin ovella. Voiko parempaa ollakaan? Ihana, vanha, viileä huone, jossa tunnelma niin hyvä ja rauhallinen. Isot kuuset ikkunan takana ja vanhan hirsitalon seinät pitävät huolta siitä, että ihmisen on hyvä olla. Voiko ihanammin illan enää alkaa?

Silloin kun mummu ja pappa asuivat täällä, peräkammari oli olohuoneena. Sinne oli ovi usein kiinni, taisi olla juhlapäivinä vain käytössä. Siellä oli hienot ja kiiltävät Askon 50-luvun huonekalut. Senkki, piironki ja ruokapöytä Ja myöskin sohva. Nyt nuo huonekalut ovat minulla kaupungissa, mutta tänne ne pitäisi tuoda uudestaan.

Sen jälkeen lähdettiin koirien kanssa taas kiertämään tilukset. Tallin tuoksua, sateen tuoksua, ihania maisemia ja piha kaunis kuin mikä. Pitkässä heinässä ja päivänkakkaroissaan. Jos luonto saisi päättää, niin nurmikkoja ei olisi kenellekään. Ruohonleikkurit pitävät kamalaa meteliä ja haisevat pahalle. Niistä ei ole luonnolle kuin haittaa.

Ilahduin kun ystäväni Marika ei aio perustaa uuden talonsa ympärille leikattavaa pihanurmikkoa, vaan kukkaniityn. Täälläkin on vaikka mitä kauneutta ympärillä.

Jokaisesta vanhasta pihasta löytyy kuitenkin myös niitä istutettuja kukkia, kuten Keisarinlilja. Niin myös täältä. Kaunis on, katso vaikka itse.

Tänään kuunnellaan tangomarkkinoita radiosta, huomenna tehdään etänä töitä. Viikonloppuna  taas kohennellaan paikkoja.

Meillä muuten vieraana täällä on Iita. Jostain syystä nuo rotutoverit tietävät toisistaan, että samaa rotua ollan, niin nämäkin ihanuudet. Hengailevat kahdestaan ja hovawartit saa olla omissa oloissaan.

Ei me onneksi tänään vielä lähdettykään

Tänään kävi mummulassa serkkuni Jussi, joka nykyään omistaa tilan,  ja hänen vaimonsa Sirpa. Ai, miten meillä oli mukava tuokio. Kierrettiin tilukset oikeasti melkein kokonaan eli tehtiin mukava kävelyreissu pellon reunaa ojalle ja ojan reunaa joelle. Joki oli paikka, missä me lapsena uitiin.

Jussi muisti, että joen poikki oli laitettu vahva lankku, missä mummu pesi mattoja ja meille lapsille se oli jonkinlainen turva tai merkkipaalu minkä toiselle puolelle virtaavaa jokea ei saanut mennä. Kyllä minäkin nyt muistan tuon lankun.

Ira ja Jesse ui jokea ja ojaakin pitkin moneen eri otteeseen. Varre  pysyttelee toistaiseksi rannalla. Saatiin sitten me ihmisetkin kunnon piristävät vesiroiskeet, kun karvakorvat ravistelivat itseään ja piehtaroivat onnessaan pellossa uimisen jälkeen. Harmi, ettei ollut kamera mukana.

Muisteltiin Jussin kanssa myös vanhoja. Kuinka perunakellarissa pelotti ja miten Pekko-ruuna vei meitä pellolla. Yhtenä kesäpäivänä, kun heinät oli jo ladossa, pappa oli antanut meille Pekon kärryineen, että saatiin mennä pellolle ajamaan. Jussi oli ohjaksissa ja Matti-serkku ja minä kyydissä. No kuinkas sitten kävikään? Alku hyvin ja loppu hyvin, mutta siinä välissä oli kyllä menoa ja meininkiä. Pekko vissiin innostui meidän kakaroiden riemun kiljahduksista ja loppujen lopuksi päästeli kärryt perässään täyttä laukkaa peltoja pitkin. Meillä ilon kiljahdukset muuttui kirkumiseksi ja Pekko sen kuin lisäsi vauhtia. HUPS HEIJAA ja pienten ojien yli mentiin kumipyöräkärryllä kakarat kyydissä kirkuen. Minäkin muistan erittäin hyvin, että takapuoleen sattui, kun pompittiin puisessa kärryssä ylös ja alas ja yritettiin pysyä kyydissä.

Jussi ohjaksissa yritti pysyä rauhallisena ja "ptruu prtuu" pidättää hevosta, mutta voimakas ruuna sai vedettyä aina "kuskin" miltei nokilleen vetäessään ohjaa takaisin.  No onneksi pappa oli kuullut metelin ja juoksi alapellolla Pekkoa vastaan. Pekko antoi kiinni ja meidän todellinen seikkailu loppui siihen. Pekkokin varmaan käytti tilaisuutta hyväkseen revittelyyn ja nautti täysin siemauksin tilanteesta. Onhan se työhevosen arki muuten raskasta ja kuuliaista puurtamista.

Kiitos paljon käynnistä Jussi ja Sirpa, tulkaa ihmeessä pian uudestaan! Ja ehkä syksyllä voitaisiin puutalkoot pitää vaikka kaikki serkukset ja loppuelämänkaverit yhdessä.

Auton siivousta ja tallihommia

Iltapäivällä sitten oli ihan pakko alkaa siivota Focusta. Roskat, ikkunat, imurointi ja niin edelleen. Vielä odottelen kunnon rankkasadetta, niin tulisi auton ulkopesukin tehtyä. Jos tietäisin, että sade olisi varmasti tulossa, kävisin laittamassa mäntysuopaa valmiiksi :-)

Sitten sauna lämpiämään ja tallihommiin pariksi tunniksi. Joku varmaan pitää minua höperönä, mutta kunnia-asia on, että talli on siisti, vaikka ei olisi yhtään hevostakaan.

Vanha lintulautakin on löytynyt. Se pitää entisöidä ja laittaa käyttöön. Jos ja kun täällä talveakin vietettäisiin.

Tässä mummula kuvattuna tallin suunnasta. Kaikki asumisen puitteet olisivat kyllä todellakin kunnossa.

Lopuksi vielä kuva on maailman parhaasta vahtikoirasta ikinä. Mä niin joka päivä mietin, että miten täällä talven yli selviäisi. Selvää on ainakin yksi asia. Se, että kodinturvajoukot ympärillä olisivat parasta A-ryhmää.